KAIKKI ELÄMÄNI KOIRAT
Lapsuuskotini koira oli suomenpystykorvanarttu Piri, joka haukkui oravia, kävi miesten kanssa metsällä ja kalassa ja vaelteli vapaa-aikoinaan seuranani metsissä ja pelloilla. Pirin vahinkopentu, Rippe-narttu, oli myöhemmin minun ikiomana koirani, joka nukkui vieressäni peiton alla pää tyynyllä. Näitä lapsuuskoiria lukuunottamatta kaikki koirani ovat uroksia.
Elämän sattumusten takia vietin teini-ikäni ilman koiraa, ihan vain kissan varassa.
Lunnikoira osui silmiini koirakirjan sivuilta ensimmäisen kerran jo 1970-luvulla. Ihastuin silloin kovasti pystykorvaiseen peruskoiran näköiseen rotuun, jonka alkukantaisuus lisäsi sen viehätystä. Pienikokoinen, säänkestävä, lenkkeilyä rakastava koira oli selvästi se, mitä halusin.
Silloin lunnikoiria ei kuitenkaan ollut Suomessa yhtään kappaletta, joten päädyin sekarotuiseen jämtlanninpystykorvaan, joka oli elänyt ankean lapsuuden. Jänkistä kehkeytyi kuitenkin hieno, uskollinen kotikoira, jolla tosin oli vähän liian suuri suojeluvietti. Myöskin vapaudenkaipuu ylitti yhteiskuntakelpoiset rajat ja johti eihyväksyttyihin itsenäisiin vaellusretkiin.
Jänkin jälkeen pidin muutaman koirattoman vuoden, mutta ei se oikein toiminut, joten sekarotuinen porokoira Sumppi muutti meille. Sumpillakin oli ollut ankara lapsuus, mutta vaikutukset ilmenivät aivan erilaisina kuin Jänkillä. Sumppi oli yliherkkä, ylikiltti ja arka. Mutta sekin oli erinomainen kotikoira, pärjäsi hyvin kaikkien kanssa ja oli etenkin lasteni ylin ystävä.
Sumpin onnen päivät koittivat, kun eka lunnikoirani Nortti muutti meille erinäisten sattumusten summana. Vihdoinkin laumassa oli joku, joka oli arvoasteikossa alempi ja jota Sumppikin voi vähän komentaa. Kovin pitkään tätä onnea ei kuitenkaan kestänyt, koska Sumppi piti sairauskohtauksen takia lopettaa.
Nortti olikin sitten oma lukunsa, hyvin tietoinen omasta asemastaan ja arvostaan lauman toiseksi korkeimpana. Minut se hyväksyi itseään ylemmäksi pitkällisten neuvottelujen jälkeen. Nortti makaili keskellä kynnyksiä, eikä ikinä ajatellutkaan väistää ketään. Poluillakin se käveli suoraan päin ihmisiä ja vielä ärähti, että mitä nuo tyhmyrit eivät tajua antaa tietä. Lunnikoirilla yleensäkään ei ole kovinkummoista miellyttämisenhalua, mutta Nortilta se puuttui täysin. Ruoan perään se oli kuitenkin hanakka ja oppi sen takia monia mukavia juttuja.
Nortti sairasti alle kymmenvuotiaana hyvin pahan lunnikoirasyndrooman, josta se kuitenkin toipui jaloilleen ja eli vielä monia vuosia sen jälkeen onnellista ja itsekeskeistä elämää. Kolmentoista ja puolen vuoden aikana se opetti minut hyvin palvelemaan itseään. Jos vesikuppi oli tyhjä, se istui eteisen lattialla ajattelemassa vettä ja pian minä tulinkin antamaan sille juotavaa. Sen ei tarvinnut valittaa tai korottaa ääntään. Telepatia toimi ihan hyvin. Ainoa harmi elämässä oli porokoiranpentu Jawa, joka pelkällä läsnäolollaan sai Nortin raivostumaan. Jawa, joka muutti meille pentuna kolme vuotta sitten, on tyttäreni koira, kaunis, kiltti, tasapainoinen luonne, joka osaa kunnioittaa vanhempia koiria. Nortin kärttyisyyttä lisäsi toki kaikki pienet sairastamisen ja iän tuomat krempat ja kivut, mutta etenkin sen jälkeen, kun tyttäreni ja Jawa muuttivat omaan kotiinsa, Jawan näkeminen aiheutti kohtuutonta kiukkuisuutta Nortissa.
Viime vuoden lopulla Nortin pää alkoi kallistua sivulle eli jokin kasvain tms. aiheutti siellä tuhojaan. Olin luvannut syndrooman pahimpina aikoina, ettei Nortin enää koskaan tarvitse kärsiä sillä tavalla, joten heti vuoden alussa vein Nortin nukutettavaksi. Sen viimeisetkin päivät olivat onnellisia. Joka ilta se jaksoi pikkuisen leikkiä, ja oli aina yhtä innokas lähtemään ulos, vaikka viettikin suurimman osan ajasta nukkuen.
Nortin jälkeen minun piti pitää vuosi koiratonta elämää, mutta ankeaa se on tulla yksinäiseen kotiin, jossa kukaan ei juokse ovelle vastaan. Uutta koiraa harkitessani en edes ajatellut muita kuin lunnikoiria. Ja minulla olikin sitten onnea eli Mûmak on seuraava koirani.
