Peruspäivä eli paljon porua vähän villoja. Töissähän se aika menee ja Mûmak parhaansa mukaan viihdyttää itseään. Nykyisin ei enää paljon sisusta. No, eteisen kuramatosta yrittää muodostaa aina barrikadin oven eteen, etten minä pääsisi sisälle, kun töistä palaan. Ja toki sellaista pientä kuten tänään, että kun olisi kiire johonkin, elämä on niin mielenkiintoista, ettei kakata ehdi.

Touhotin töistä kotiin ajoissa, kun olin luvannut mennä Enniä hoitamaan. Ja sitten lenkkeiltiin ja lenkkeiltiin ja lenkkeiltiin, mutta ei se Mûmak päässyt kakkaamisen vauhtiin, kun aina oli joku koira tai ihminen tai lintu tai puunlehti tai ihan mitä vain, mitä piti tutkailla. Mutta ähäs!  Ehdin käyttää uudella lenkillä ruoan jälkeen ja silloin hätä oli jo niin suuri, että pakko oli pikistää vain pökäleet ulos.

Menin siis Ennille. Enni olikin sitten pienten rataskävelyunien jälkeen hyvällä tuulella, kunhan vain muistin koko ajan keksiä jotain uutta huvitusta. Ja keksinhän minä, kun kaikki kelpaa huvitukseksi. Mutta katsokaapas tuota selän suoruutta ja kokeilkaa itse istua noin. Onko jotain menetetty näiden tuoli-istumisvuosien mittaan?

Minä ainakin olen kuin perunasäkki tähän verrattuna.

Koska olen viime aikoina heräillyt epäinhimillisiin aikoihin eli siinä kolmen maissa aamulla, olin aika väsy. Mûmakin kanssa käytiin iltalenkillä ja sitten istahdin töllöä katsomaan. Ja nukahdin nojatuoliin telkkari auki. Sitä ei olekaan pitkään aikaan tapahtuntu. Kun heräsin, Mûmak lojui pedillään ja tuijotti minua. Olin varmaan kuorsannut tai puhunut unissani tai jotain. Kömmin sänkyyn ja Mûmak perässä. Mutta eikös vain jossain vaiheessa Mûmak hypännyt alas ja lorina lehdelle kuului eteisestä. Minä käänsin kylkeä.