Aamulla ajattelin, että mitenkähän pitkään me jatkamme tätä kaksi lenkkiä aamuisin systeemiä. Epäilen, että niin pitkään, kun Mûmak täytyy viedä suoraan sängystä ulos. Ennen aamukahvia en ole oikein vireessä pitempään lenkkiin.

Ruokatunnilla en käynyt, mutta kakat hoidettiin silti ulos, mitä nyt sitten illalla kaatosateen aikana en viitsinyt lähteä ulos. Olenkin tässä ajatellut, että oikeastaan tuollainen pentu on aikuista helpompi. Sehän tekee kaiken sisällekin ihan yhtä iloisesti kuin ulos. Aikuinen sisäsiisti koira taas ei suostu sisälle tekemään ennen kuin halkeaa. Aikuisen kanssa ei voi lutmuilla ja ajatella, en halua tuollaiseen rankkasateeseen kastumaan.

Töiden jälkeen käytin pikaisesti Mûmakia ja menin sitten pyykille. Pyykiltä tultuani mentiin pitemmälle lenkille. En kuitenkaan muistanut ottaa kameraa mukaan, mikä oli harmi. Törmättiin nelikuiseen schäferin pentuun. Berttakohan se oli. Ja nämähän painivat vaikka kuinka kauan oikein antaumuksella. Bertta jyräsi Mûmakin massalla maahan, mutta Mûmak ei antanut tuumaakaan periksi vaan käytti sitten hampaitaan täysillä. Kumpikaan ei kiljunut tai halunnut pois, joten niitä oli mukava katsella. Siinä nurmikko sai kyytiä, kun pennut retuuttivat toisiaan.

Sitten vielä nähtiin pari nöffiä, toinen aikuinen, mutta toinen vain seitsemän kuukautta. Sekin oli kyllä hyvin rauhallinen, kun Mûmak aina kellahti selälleen. Mûmakia ei koiran koko hätkäytä. Yhtä innolla menee kaikkien luokse, oli ne isoja tai pieniä. Reipas, hyvin reipas, muiden koirien kanssa. Alkaa jo pikkuhiljaa ymmärtää sitäkin, että jotkut haukkua räksyttää melkein koko ajan.

Luulin, että kun sisälle tullaan, Mûmak kellistyy nukkumaan. Mitä vielä. Lelua piti heitellä ja heitellä ja heitellä. Kunnes yks kaks lelu ei palannutkaan minulle.

Ulkona olikin jotain paljon mielenkiintoisempaa.  Ja sitä mielenkiintoista näytti löytyvän myöhemminkin,

vaikka kyllä Mûmak ehti pitkät tovit nukkua sylissäkin. Mûmak on sellainen sylikoira.  Se on kaikinpuolin niin omanlaisensa.