Sankarimatkailijamme piipahti Tuomarilassa (Domsby) kartoittamassa paikallisen roskatilanteen. Mutta ennenkuin niin pitkälle oli päästy, oli jo tapahtunut vaikka mitä.

Eilen tuli Minnalta ja Nemolta (http://hassutassu.weebly.com/index.html) viesti, että koirien tapaaminen olisikin tänään iltapäivällä. Yritin siis aamupäivällä saada taas jotain aikaan tämän kaaoksen järjestämiseksi. Mutta kesken omenoiden kuorimisen (siis kukaan ei voi uskoa, miten hirveästi omenoita kahteen muovikassiin mahtuu ja miten paljon aikaa kymmenen hillokilon valmistaminen vie - se toinen kattilallinen on edelleen keittämistävaillevalmis) Mûmak tuli valittamaan, että nyt kyllä taivas putoaa päähämme. Naapuritalon pihalla taas mattoja hakattiin ja se oli todellinen kauhunpaikka. Mûmak käyttäytyi niin päättömästi, että päätin viedä sen ulos katsomaan, mitä siellä oikein tapahtuu. Mutta eihän se suostunut sinne päinkään muuten kuin kantamalla. Eikä rauhoittunut, vaikka mattojentamppaajakin yritti rauhoitella. Mikään järjenhiven ei päässyt tunkeutumaan esille, vaan ainoa ajatus oli 'pakoon, mahdollisimman äkkiä, mahdollisimman kauas'. Ja tietenkin juuri tällaisena päivänä, kun en voinut loputtomiin jäädä asiaa jauhamaan. On sitten jokainen lenkki tehty kyseisen pihan kautta väkisin. Ja näin jatketaan, kunnes se piha on osa normaalia elämää. Omituisen maineenhan minä tietenkin saan, koska mikään järkevä lenkki ei kulje kyseisen pihan halki.  Kalliot, joilla aiemmin joka päivä leikittiin, ovatkin nyt todella epäilyttäviä. Mutta tämänkin kauhun yli on pakko päästä, joten me kuljemme mattojentamppaustelineen ohi monta kertaa päivässä vaikka loputtomiin.

Minä sitten vuorostaan junien kanssa sekoilin, mutta ajoissa päästiin perille. Matkustaminen sujui hyvin, vaikka vähän normaalia levottomampi ja tarkkaavaisempi Mûmak oli. Mutta ei mitään valittamista tai halua pois tai muuta sellaista. Ääniä kuunteli tarkemmin, mutta ei pahemmin hätkähdellyt. Ja asemalla oli ihan oma itsensä ja sittenhän ilo irtosi, kun lunnikoiralauma tavattiin.

Mukava oli nähdä muita lunnikoiria ja kuulla, millaisia ne ovat. Vähän hassua oli kyllä huomata, miten iso Mûmak on. Siltähän puuttuu vielä aikuisten turkki, vaikka häntään on jo vähän tuuheutta tullutkin. Mutta sileästä karvastaan huolimatta Mûmak näytti melkoisen massavalta ja korkealta. Hauska kuulla, mitä mieltä näyttelyssä sitten aikanaan ollaan siitä.

Hienoilla kallioilla päästiin kuljeskelemaan ja mukavasti koirat yhdessä liikkuivat.

Mûmak yritti parhaansa mukaan osallistua vaikka kukaan innostunut leikkimisestä ja peuhaamisesta. Isot pojat olivat vain nartuista kiinnostuneita ja nartut välinpitämättömiä. Sitkeästi Mûmak kuitenkin yritti saada telmimisseuraa kaikista.

Mutta jos muita ei riehuminen innostanut, Mûmak kyllä löysi omat ilonsa metsässä olemisesta kuten tavallisestikin. Muutaman kunnon hepulinkin sai, etenkin, kun olisi pitänyt tulla takaisin kiinni.

Luonnossa kaikki olivat ihan omannäköisiänsä ja helppo erottaa. Mutta tällaisesta hämärästä kuvasta on varmaan ainakin vieraan vaikea sanoa kuka kukin on.

Harmin paikka oli, että sade sitten kuitenkin yllätti meidät. Minulla ei ollut mitään sadevehkeitä mukana ja kastuin totaalisesti alusvaatteita ja kenkiä myöten. Koska meillä oli puolentoistatunnin matka edessä, katsoin parhaaksi lähteä kotiin heti, kun metsästä saavuttiin. Muut menivät vielä kahville ja juttua jatkamaan.

Mûmak oli tietenkin myös märkä, mutta myös kauhean säikky. Kyllähän se sai yhden tiukemman huomautuksen tungettelevaisuudestaan, mutta todennäköisesti vain oli liikaa kaikkea hankalaa sattunut yhdelle päivälle. Juna-asemalla ei millään meinannut rauhoittua. Otin sitten sen märän kurakasan syliin, mutta siinäkin vapisi vielä holtittomasti pitkän aikaa. Voihan se olla, että kylmäkin vaikutti. Minua itseäni palelsi aivan mielettömästi, kun junaa odotettiin. Vähitellen Mûmak rauhoittui ja junassa istui sylissä ihan nätisti. Sen sijaan kaikkien kanssamatkustajien katseet eivät olleet nättejä, kun he totesivat, että märän ja kuran lisäksi koirassa on myös märän koiran haju. Mutta ei siinä kukaan muu kuitenkaan kurautunut kuin minä.

Rautatieasemallakin Mûmak oli rauhaton, mutta metrossa jo nukkui. Metro on niin tuttu kulkuväline, että sitä Mûmak ei enää jännitä. Lisäksi metrossa oli ihanan lämmin. Loppumatka tultiin vielä bussilla, kun sattui niin sopivasti bussi tulemaan. Ja sadekin oli ehtinyt Helsinkiin asti, eikä ilma edelleenkään tuntunut kovin lämpimältä. Bussista ulostultua Mûmak oli taas levoton, mutta kotona piti sitten vähän riehua siitä ilosta, että hengissä selvittiin. Kuivasin meidät molemmat, mutta minua paleli vielä useamman tunnin.

Minä kävin vielä poikani luona syömässä ja sitten tultiin meille saunaan. Käytin Mûmakia vielä ulkona, mutta taas oli jännää, kun oli pimeää ja reipas perjantai-iltameno päällä lämpimässä illassa. Jännitys aiheutti sen, ettei kakkaamisesta tullut mitään. Heti kun Mûmak vähän yritti, kuului jostain taas joku outo ääni, jota piti pysähtyä kuuntelemaan ja kakkaaminen unohtui. Koska en voinut loputtomiin olla ulkonakaan, Mûmak sitten aikanaan taas pökelöi olohuoneeseen.

Nyt Mûmak nukkuu tuossa vieressä ja näkee unta. Jalat vipattaa ja suu liikkuu. Huomenna on kotipäivä ja yritetään taas pikkuhiljaa päästä eteenpäin elämässä. Nämä takapakit ovat ikäviä, mutta eteenpäin kyllä päästään. Hitaasti, rauhallisesti ja sitkeästi. Tänään oli stressaava päivä, mutta huominen on sitten parempi.