Heräsin aamulla seitsemän maissa, joten ehdittiin käydä aamulenkillä ennen päiväsateita. Lunta oli ihan kiitettävästi kinostunut yön aikana. Jotain kohtia oli kyllä tuuli pyyhkinyt lähes paljaiksikin, joten vastapainona ne kinokset olivat korkeita. Mûmak oli elementissään. Upposi välillä näkymättömiin, mutta ponnahti sitten pinnalle kuin vieteriukko. Eiköhän lihakset rupea kehittymään, jos tätä jatkuu pitkään. Minä sen sijaan raahustin kuin mummo konsanaan. Tuntui ihan kohtuuttoman raskaalta, kun mitään piirtoa ei ollut näkyvissä vaan sain koskemattomaan lumeen taas kerran jälkeni jättää. Huomattavasti kevyempää oli sitten ihailla sisältä, kun uutta lunta rupesi pukkaamaan.

Meillä on ikkunoilla kunnon kinokset, kun sopivasta suunnasta aina tuiskuaa. Tuossa Mûmakin leuan alta sellaista voi ihailla. Henu eilen sanoi, että meillä on paljon lunta parvekkeella. En ole siellä vähään aikaan käynyt, enkä edes asiaa ajatellut. Mutta tietenkin siellä on lunta. Sinnehän aina sataa. Käytiin sitten sielläkin vähän katsomassa ja totesin, että juu-u, pitäisi lapio jostain kaivaa tai ostaa. Vai lautasellakohan työntelisin noita kinoksia pois.

Ja kun kerran parvekkeella oltiin, pitihän niitä maisemakuviakin ottaa.

Iltapäivällä sade lakkasi, joten voitiin käydä kirkkaassa ilmassa taas lenkillä. Sääkin on lauhtunut. Voisi siis lenkkeillä pitempäänkin. Minulla oli kuitenkin kiire taas hydrobiciin. Enkä kyllä ihan oikeasti hirveän pitkään jaksa tuota umpihangessa kulkemista, vaikka siinä onkin tietty vapauden tuntu. Minun pitää säästää voimia noihin maksettuihin kuntoiluihin.  Mûmakilla sen sijaan riittää voimia ja intoa umpihangen vapauteen.

Ajattelin pitää netittömän illan, joten laitan tämän jälkeen koneen kiinni. Pakkaan huomiset kamat, tiskailen päivän tiskejä ja elän kotielämää. Todennäköisesti kyllä jumitun vielä tuohon telkkarin ääreen. Ja Mûmak pitää tietenkin vielä kerran ulkoiluttaa. Huomenna onkin sitten jo helmikuu.