Tänä aamuna, kun ei ollut kiire mihinkään, heräsin sitten hyvissä ajoin. Aloitettiin päivä lenkillä, kun Mûmakin maha piti melkoista mekkalaa pitkin yötä. Ei sillä kyllä mitään mahataudin oireita ole ollut koko päivänä. Mutta ei ole ruokakaan maistunut. Syö sitten huomenna enemmän. Aamulla ei kovin pitkää lenkkiä kuitenkaan tehty, kun minulla oli kahvi juomatta. Vähän tuossa kotikallioilla maisemia katseltiin.

Aurinko nousi kirkkaana suoraan voimalinjan kohdalta.

Päivän mittaan ei paljon mitään erityistä tehty. Mûmak nukkui paljon. Minä kävin pyykillä. Mutta parvekkeella ravattiin kameran kanssa usein.

Mûmak on oppinut, että jos otan sisällä kameran käteen, menen varmaan parvekkeelle. Se jo edeltä yleensä menee ovelle. Aika hyvin on siis sisäistänyt minun rutiinini. Ei se kauaa kestä, kun koira rupeaa tuntumaan juuri sellaiselta kuin pitääkin eli oppii talon tavoille. Vanhan koiran jälkeen uusi pentuhan tuntuu ihan umpityhmältä, kun ei ymmärrä mitään.

Iltapäivällä huono omatunto vei voiton laiskuudesta ja päätin viedä Mûmakin pitkästä aikaa koirapuistoon. Mutta eipäs siitä mitään tullutkaan. Puistossa ei ollut aitaa.

Toivottavasti tämä ei nyt tarkoita sitä, että meidän hieno iso puisto jaetaan kahtia ja pienempi osa määrätään pikkukoirien puistoksi. Onhan sitä ilmeisesti monet toivoneet, mutta minä en ole erityisen ihastunut ajatukseen. Hyvin tuolla on pärjätty isojenkin kanssa. Mutta toisaalta, minä käyn siellä aika harvoin, joten ehkä vakituiset käyttäjät saavat päättää.

Kun koirapuistoon ei päässyt, tehtiin pieni metsäpolkulenkki. Mûmak oli aivan liikuttavan innoissaan, kun pääsi vähemmän käytetyille poluille. Kyllä minun pitäisi useammin tehdä näitä lenkkejä. Nyt vain on ollut muka niin kiireistä elämää, ettei ole ehtinyt tai jaksanut. Mutta kunhan tarpeeksi kerään huonoa omaatuntoa, niin eiköhän asioihin tule parannus.

Kaverit joka tapauksessa taas väsähtivät. Ja minä jatkoin telkkarin tuijottamista. Meidän elämä on aika kaavamaista.