Se on taas lempipäiväni tänään. Tykkään aivan erityisesti talvipäivänseisauksesta. Minusta siitä alkaa aina uusi jakso elämässä, kun ruvetaan siirtymään valoa kohti. Tänään se siirtyminen oikein konkretisoitui. Aamulla, kun ihan liian aikaisin taas kerran - jotain joulustressiä tai vastaavaa, kun uni pakenee - olin koiralenkillä, sateli lunta. Sellaistahan nämä viime päivät ovat olleet. Ja kuten mainittu, lumi on hyvä juttu, joten en valita. Mutta iltapäivällä, kun plussien turvin lähdin kotiin siivoamaan, tuntui tosi mukavalta, kun taivaalla oli outo valoilmiö.
Aurinkohan se siellä ilmoitteli, että hengissä ollaan täällä pilvien takana. Lenkille lähdettiin sitten kipinkapin, sillä ei se seisauspäivänaurinko kauan taivaalla pysy. Laskemassahan se jo oli.
Mûmakista oli mukavaa olla päivänvalolla lenkillä, mutta ehkä sitä vähän stressasi jatkuva pysähtely poseeraamaan.
Niinpä sitten kahlattiin lunta uhmaten meidän mäelle, jossa kukaan ei ollut käynyt sitten viimeisten lumisateiden. Siellä kun Mûmak saa olla irti. Vaikka voisi olla, että näissä hangissa saisi olla muuallakin. Edes Mûmak ei liiku kovin vikkelästi tuossa hötölumessa.
Poluilla mielellään viettää aikaa, mutta kyllä se umpihankikin välillä kelpasi.
Mutta juoksu suijui parhaiten valmiiksi tallatulla polulla.
Tässä olisi ollut kivasti polkua, mitä juosta, mutta minä ikävä ihminen komensin odottamaan hihnaa. Mûmak kyllä odottaa, kun käsketään.
Minulla olisi ollut hummapäivä tänään, mutta peruin sen, jotta ehtisin edes vähän jotain siivoushommaa tehdä. Jotenkin elämäni on nykyisin niin kaoottista, ettei aika tunnu riittävän mihinkään. Kuvittelen, että tuossa jouluntienoilla ehdin taas vaikka mitä kivaa. Katsotaan. Sain minä tänään kuitenkin imuroiduksi. Vein jopa matot hetkeksi tuuletusparvekkeelle pakkaseen raikastumaan. Ja kun olin kerran siellä tuuletusparvekkeella, piti tietenkin ottaa kuva.
Idässä siintää ostoskeskus valoineen.
Kommentit