Tuo tumma tyyppi on Patu. Se on minun kaveri.
Patulla on sellainen koiraystävällinen emäntä. Taskuissa namuja aina. Puhuttelee kohteliaasti. Houkutellen saa tekemään juttuja. Vähän eri maata kuin tämä minun kotivääpeli, joka huutamalla ja komentamalla luulee saavansa tahtonsa läpi.
Patu on minua vanhempi ja siis arvokkaampi, mutta aika helppo se on houkutella takaa-ajoleikkeihin ja telmintään.
Ongelmaksi tämä yhteiselo muodostuu, kun minun pitäisi saada jotain hienoja keppejä piiloon. Kepithän pitää piilottaa. Senhän te kaikki varmaan ymmärrätte.
Katsokaa nyt, miten tuo Patu kyttää, mihin menen ja mitä yritän.
Tässä joutuu pitkään juoksemaan keppi suussa ennen kuin sen saa mihinkään laitetuksi.
Tuonne kallion taa varmaan saan tämänkin kepin kunnolla haudatuksi.
Näin se käy. Keppi on kadonnut.
Menen muodon vuoksi muka etsimään sitä yhdessä Patun kanssa. Pystyy noita vanhempiakin sumuttamaan, kun on tarpeeksi ovela.
Tuo Patun emäntä tietää linnuista kaiken. Yhdessä katseltiin, mitä lajeja lahdella on. Emäntä tarvitsee kiikarit. Minulla on tarpeeksi tarkka näkö ilman mitään apuvälineitä. Lintutornista tässä kiikaroidaan Vanhankaupunginlahdelle. Se on tosi hyvää lintujenbongausaluetta.
Patu väittää nähneensä jotain mielenkiintoista toisella suunnalla. Taitaa olla vain kateellinen, kun meillä on tämä yhteinen harrastus hänen emäntänsä kanssa.
Kuten jo sanoin, tuo Patun emäntä on tosi ystävällinen ihminen. Nytkin katselee muualle, jotta Patulle tulisi hyvä mieli. Vilkaisin minäkin, että jos siellä oikeasti olisi jotain mielenkiintoista. Mutta ei siellä ole. Seinää tuo Patu vain tuijottaa.
Kun jatkettiin matkaa, tultiin hienolle valkovuokko kedolle. Oli niin kaunista, että minun piti oikein laittaa silmät kiinni ja meditoida vähän.
Mutta pianhan se Patu taas alkoi esittää löytäneensä jotain. Menin muodon vuoksi tarkastamaan jutun, jottei nyt Patulle vain jää paha mieli.
Kotimatkan varrella oli ladon ovi auki, joten mentiin vähän katsomaan, mitä löytyisi. Patua ei tuntunut kiinnostavan, mutta minusta tämä oli aika jännä paikka. Eka kertaa eläissäni olen missään ladossa. Nastaa.
Patu ja emäntänsä tulivat meille kahville vielä lenkin jälkeen. Siitä tykkäsin. Koko hissimatkan häntäni heilui. Minä en voi sille mitään. Kun minusta tuntuu kivalta, alkaa häntä vispata holtittomasti. Olen kysellyt, olisko kyse jostain hermoviasta, mutta se vain kuulemma kuuluu koirien fysiikkaan. Samasta syystä kait oli pakko ottaa pienet riehat Patun kanssa, kun sisälle päästiin. Valokuvaajani vain ei ollut enää ajan tasalla, joten kuvia ei tullut. Taitaa olla vähän heikossa hapessa tuo kuvaaja, kun hyytyy muutaman tunnin lenkillä. Akku muka lopussa. Pyh, sanon minä.
Kommentit