Ifolor tuhoaa elämäni. Sinne juuttuu yökausiksi ja sitten on vaikea selvitä seuraavasta päivästä. Eilinen ilta meni tämän päivän puolelle ja tuskin silmät sain auki, kun taas olin jotain säätämässä. Mûmakin mielipide tuli aika selväksi, kun se katseli tuohujani. Onneksi se on sitä mieltä, että jos haluan tuhlata elämäni johonkin netin kuvapalveluun, niin se on ihan minun oma asiani, kunhan hänellä vain ruokaelämä pelaa. Ulkoilusta nyt ei niin väliä, koska tarvittaessa hän kyllä osaa sisällekin tehdä.

Mutta minä ulkoilin Espoon metsiä katsomaan. Espoo on siis niin pöndeä kuin voi kuvitella. Siellä on paaaljon enemmän lunta kuin täällä pääakaupunkiseudulla ja muutenkin niin maatiasta, että. Kauniita maisemia toki. Sitä ei voi kiistää.

Kaatuneita puita nähdessäni sydämeni aina sykähtää. Se antaa toivoa tulevaisuuteen, kuvan, että luonto voi toimia omillaan ilman ihmisen siihen puuttumista. Aarniometsät, ikihongikot, paikalleen lahonneet sammaleiset rungot, sellaisesta maisemasta minä tykkäisin. Mutta ihminen on sopeutuvainen. Mikä vain edes läheisesti luontoa muistuttava kelpaa. Tähänkin tulee kuulemma taloja kohta puoleen. On muuten korkeita puita tällä mäellä.  Tällä hetkellä. Kohta lienee korkeita taloja.

Kun olin Espoosta selvinnyt takaisin sivistyksen piiriin, menin Enniä moikkaamaan. Käytiin pulkka-ajelulla. Ennistä oli tosi kivaa huristella lujaa ja vieläkin lujempaa aina, kun mummo jaksoi juosta. Pysähdykset vetivät totiseksi. Lähinnä osoitteli vetonarua, että 'kroo-o, ota tuosta kiinni ja juokse, äläkä tuhlaa aikaa sen kameran kanssa'.

Kotona sitten nautin terveellisen iltapalan eli juustonaksuja ja punaviiniä kulttuurin eli Amazin Race telkkariohjelman kera. Mûmak oli sitä mieltä, että voisin kotonakin olla joskua ja nukkui mielenosoituksellisesti pää tyynylläni väärinkohdellun näköisenä.

Rentoutui kuitenkin lopulta, kun uskoi, että pysyn nyt tämän illan ainakin kotona, ja rupesi nukkumaan kuten lunnikoiran kuuluu.