Nukuin tosi huonosti yöni. Tai oikeastaan valvoin hyvin. Hyvin kuitenkin selvisin työpäivästä hengissä. Tosin meni pitkään, mutta kiltisti koirapojat odottelivat. Heti kotiin tultuani vein ne sitten koirapuistoon, jotta saavat vapaasti viilettää.

Kuulin, että on ollut keskustelua, pitäiskö puisto jakaa kahtia eli pienet ja isot erikseen. Saa nyt sitten nähdä. Minä en ajatuksesta tykkää. Tämä on niin hieno puisto, iso ja maisemaltaan vaihteleva. Siitä sitten pienille kuitenkin jätettäisiin huomattavasti vähemmän kuin puolet. Ja kun ei se yhtään ole siitä koosta kiinni, miten pärjäävät. Esim. Mûmakilla on kaikkein huonoimmat kokemukset pienistä koirista. Mutta eipähän me nyt niin usein tuolla käydä, että kannattaisi vielä kiihtyä. Isompi juoksualue vain on minusta parempi.

Tänään oltiin omin porukoin suht kauan. Joku koira meinasi tulla, mutta ilmeisesti Jawaa säikähti (tai siis omistaja säikähti) ja kääntyi takaisin. Mutta sitkeitä kun oltiin, niin tulihan sinne kaksi kaunista tyttöä.

Ja ajan mittaan porukka lisääntyi ja kaikilla oli hauskaa. Tosi sopuisaa sakkia olivat, yhdessä leikkivät, juoksivat ja telmivät vaikka uroksia oli kolme, narttuja kolme, joista yksi leikattu ja pentuja yksi.

Tähän leikattuun narttuun Jawa kovin ihastui.

Mutta sitten tuli vieläkin tanakampi tyttö, joka vei voiton.

Samojedi oli se kolmas uros näiden minun koirien lisäksi.

Vanha tuttumme nelikuinen Nala oli venähtänyt niin kokoa, etten ollut tuntea. Nala olisi mieluusti leikkinyt nimenomaan Mûmakin kanssa, mutta Mûmak taas oli innostuneempi tyttökoirien takapäistä.

Puistoilussa menikin niin paljon aikaa, ettei taaskaan ehditty kolmannelle lenkille. Ne on nämä illat niin lyhyitä. Kotona ihailin taas taivaanrantaa, joka pitkästä aikaa tarjosi vähän väriä.

Ja sitten piti kutsua koiratkin katsomaan.

Kameran rajallisuus välillä ottaa pahasti päähän. Nuo  maanrajassa asujat eivät ymmärrä, miten vähän tuosta taivaan väriloistosta saa kameralla vangituksi täältä yläilmoista. Maanrajasta kun kuvaa, koko näkyvä taivas tai ainakin se, mitä ruudulle mahtuu, on yhtä väriloistoa. Täällä se väri on kapea juova taivaanrannassa ja tummaa taivasta kaartuu yllä silmänkantamattomiin. Ei silti, että näitä näkymiä mihinkään vaihtaisin. Kamera pitäisi vaihtaa, jotta saisi kaiken näkymään niin kuin sen itse näkee.

Ja minulla on edelleen jalat, alaselkä ja takapuoli kuin piesty siitä juoksemisesta. Asvaltti ja mukulakivikadut näköjään koettelevat enemmän kuin uskois.