Nyt on vähän blääh olo. Olin koko päivän orientoitunut ratsastukseen ja siihen, että on taas kiva tunti. Tallille mentiin ja Varrin hoitaja lupasi laittaa Varrin minulle valmiiksi ja kaikki oli hyvin. Sitten joku sanoi, että me hypätään. Kävin kysymässä. Joo, hypätään. No, minähän en niiden viimeisten ilmalentojen jälkeen uskalla hypätä. Heti alkoi polvet tutista. Onneksi Heidillä oli varahousut mukana ja intoa kotitarpeiksi. Niinpä hän vaihtoi lennossa ratsastuskamat päälleen ja minä jäin Roosan kanssa sivustaseuraajaksi. Harmitti kyllä, mutta kun tiedän, että jännitän niin paljon, ettei hyppääminen kuitenkaan onnistu, niin mitä siinä voi tehdä. Otan yksäreitä. Ei olisi harmittanut, jos olisin tiennyt etukäteen.

Mümakista sen verran, että napsaisin yläkulmahampaat tänään pois. Molemmat. Uudet kasvaa täyttä vauhtia ja entiset siinä vieressä repsotti. Mûmak ei hyppinyt tasakäpälää innosta, mutta ei huutanutkaan. Pitänee ruveta tarkemmin seuraamaan, onko jo kaikki maitohampaat poistuneet. Noista kulmureista kyllä tiesin, että ne on maitohampaita. Mutta en kyllin hyvin laskenut, että ne yhdet siinä vieressä on uudet kulmurit. Ihmejuttuja näiden pentujen kanssa. Kymmenessä vuodessa ne kaikki unohtaa autuaallisesti.

Talleilun ajan Mûmak oli ollut pissailematta. Päivällä oli kyllä pissaissut. Olen nyt yrittänyt erityisen paljon kehua, kun Mûmak pissaa ulos. Haluaisin jo sisäsiistin koiran. Mitenkähän paljon tähän oppimiseen vaikuttaa omistajan kyllästyminen luutuamiseen?