Ei lumen lopun kuitenkaan. Vuosi tässä vain loppuu ja uusi alkaa, mutta lunta ja lumisadetta riittää. Pakkanenkin tuntuu kiristyvän. Me arktiset oliot eli Mûmak ja minä tykätään talvesta ja lumesta ja pakkasesta vaikka meitä usein paleleekin. Minua ainakin.

Illallakin paleli varpaita, kun kävin ratsastamassa. Oli Kenya kuten viime vuoden lopullakin, mutta tänään pysyin selässä ja oli tosi mukavaa. Olin erittäin tyytyväinen, kun tuli lähdettyä. Jännittihän minua vähän se meno, kun oli viime uuden vuoden aatto mielessä. Mutta tänään oli niin hienoa taas ratsastaa, ettei tosikaan. Niitä hetkiä tulee ja niiden voimalla sitä aina jotenkin räpiköi kaikki ne surkeat tunnitkin. Tai sitten sen takia, että kun on kerran maksettu ja on luvattu kamuille mennä ja kaikkea sellaista.

Mûmakista oli hienoa, kun tulin kotiin. Erityisen hienoa oli, kun toin raippanikin tullessani ja jätin sen hetkeksi eteisen nurkkaan pystyyn odottamaan, että saan muut ratsuilukamat laitetuksi kaappiin. Mûmak vähän lainasi raippaa ja treenasi sen käyttöä.

Oliskohan se tuntunut liian pitkältä, kun piti vähän tiukemmin purra hampailla kädensijasta.

Mutta eihän Mûmak toki sitä vahingoittaa aikonut. Minulle oli tuomassa. Auttoi tietenkin.

Minä sitä aina turhasta hermostun vaikka toinen on niin kiltti ja viaton aina.