ja kaikki laulaa "ihanaa leijonat, ihanaa!"

Mehän sitä sitten yö valvottiin ja tuijotettiin telkkaria. Sieltä tuli jääkiekkoa kuulemma, lätkää. Hirveä meno ja melske siellä oli, enkä minä ihan ymmärtänyt, mistä oli kyse, mutta ilmeisesti joku iso juttu. Ei meillä yleensä pysytä valveilla loputtomiin. Ja jos ette "pomolle" kerro, niin kyllä minä lepuutin silmiäni kiinni suurimman osan aikaa. Välillä se kiljunta ja kailotus vain kasvoi niin suureksi, että oli pakko vilkaista. Ja sitä on sitten kuultu pitkin päivää, sitä kiljuntaa. Ja eikös vain telkkaria katsottu silloinkin, kun leijonat tulivat kotimaahan. Kentällä Mikko Koivu sanoi, että tästä saavat kaikki suomalaiset olla ylpeitä.

Nostetaan siis päätä pystyyn vaan kaikki.

Nyt ei kannata piiloutua  pensaaseen

vaan avata suu ja kajauttaa "me ollaan sankareita kaikki".

Ja kyllähän tässä uljas olo tuleekin, kun katsoo tuota riemua.

Parvekkeella kävin välillä katsomassa, kun päiväinen sade muuttui auringonpaisteeksi kultajuhlien kunniaksi.

Tummien pilvien takaa aurinko kömpi esille ennen laskemistaan

värjäsi taivaanrannan kultaoranssiksi ja

piirsi sateenkaaren toiselle puolen.

Kaikki näytti kauniilta ja rauhalliselta

mutta yhtäkkiä puhkesi sota ja jyske. Ilotulitteita ammuttiin kauppatorin rannassa, mutta pahinta oli, että joku naapurikin oli säästänyt muutaman ison paukun juuri tätä hetkeä varten. Minua vietiin. Vapisin ja valitin, mutta "pomo" vähät välitti. Se luulee, että välinpitämättömyys on oikea tapa saada minut rauhoittumaan. Omituinen käsitys, mistä lie sen saanut.

Pitää kuulemma vielä kertoa, että aamun vesisateessa Enni kävi "pomon" töissä hetken aikaa

leikkimässä lahjanaruilla

ja kellimässä lattialla. Minäkin osaan tuon kellimisen. Harrastan sitä nytkin, kun on se ilotulituskauhu väistynyt.

Poika on kotona!