Se on kyllä omituista, että mitään ei saa sanoa rangaistuksetta. Päivällä tuolla kommenteissa rehvastelin, että Mûmakiin ei punkit tartu. Ja kuten arvata saattaa, heti oli. Olin menossa viininmaistajaisiin, kun Antti soitti, että Mûmakin korvan takana on umpipullea punkki. No, Antti oli saanut sen pois kokonaisena ja huomenna Henu tuo lääkkeen, joten ollaan taas selvillä vesillä. Mutta tällaista se aina on. Rangaistus seuraa, jos yrittää jollain leveillä. Olin miettinyt sitä Mûmakin näyttelyäkin ja että pitäiskö se pestä sinne. Ei nyt pestä. Ne liat kyllä on aika hyvin karisseetkin pois. Tassut toki on kuraiset ja pinttyneet, mutta ne saavat olla. Koiran pitää elää koiran elämää. Jos ei sen takia kelpaa näyttelyssä, saa näyttelyt tulla toimeen ilman.

Mûmakilla on mielialoja. Välillä se on apeantuntuinen. Ei hirveästi häntä vispaa, eikä riehuminen innosta. Toki se silloinkin kohteliaasti leikkii, jos minä haluan ja heiluttaa häntää, kun puhun. Mutta kaikesta näkee, ettei sydän ole mukana. Yrittää vain käyttäytyä kuten hyvinkasvatetun koiran kuuluu. Sitten on näitä onnellisuusjaksoja. Nyt on menossa sellainen. Tuskin pysyy nahoissaan. Energiaa on kaikkeen ja kaikki on kivaa. Minä tykkään paljon enemmän näistä jaksoista. En vain ole millään päässyt selville, mikä se on, joka häntää heiluttaa. Masennuskaudet tulevat minulle täysinä yllätyksinä. Ja yhtä vähän ymmärrän niitä aamuja, kun Mûmak herää onnellista intoa puhkuen. Varmaan se jotenkin johtuu minusta, mutta en vain tiedä, mitä teen väärin tai oikein. Sitä voi kuulkaa taitava ihminen saada stressiä koirankin mielialoista.  Voihan se tietenkin olla, että Mûmak vain heijastelee minun rytmejäni ja mielialojani.  Tänään oli kyllä etenkin iltalenkillä ihan huippuiloinen. Sai nimittäin tuolla vesisateessa irti pyyhältää, kun lenkki meni myöhäiseksi, eikä ketään ollut liikkeellä.

Vettähän meillä on satanut kaatamalla ja sataa. Pohjavedet tykkäävät.