Naamaa ainakin nipistelee ja liipasinsormi on jäätyä. Mutta pakkohan niitä kuvia on ottaa, kun on niin kaunista kaikkialla. On sellainen Lumikuningattaren sää, kaunista, kylmää, hyytävää, tappavaa.

Siinä kun minä ihailen nousevan auringon kauniita värejä taivaalla, Mûmak keskittyy lumessa oleviin väreihin.

Ja jos Mûmak taivaita tähyää, se on kyllä enemmänkin rapisteleva lintu puussa kuin väri-ilo.

Aamulenkillä tavattiin oikein kunnon kettutyttö, kettuterrierityttö. Tästä seurasta oli todella vaikea erota, mutta minulla oli vielä aamukahvit juomatta, joten olin tyly ja kiskoin Mûmakin kotiin. Ja kylmäkin oli.

Tehtiin sitten vähän pitempi päivälenkki kylmästä huolimatta, koska minä olen ollut täysin saamaton kaikkien niiden asioiden suhteen, joita oli ajatellut tehdä. Tavastialle Pelle Miljoonaa kuuntelemaankin menin ihan vain sen takia, ettei seura löytänyt toista kaveria vaikka olisin mieluusti lippuni luovuttanut. Eli en ole mitenkään iskussa.

Kovin oli kirkasta ja valoisaa ulkona. Hiihtäjiä paljon ja eikös yksi jo ehtinyt paheksua, kun sata metriä mentiin sitä luistelulatua pitkin. Kaikki isommat kävelytiet on tehty laduiksi ja toki se on ok. Mutta onko sitä pakko pahaa tuultaan purkaa, etenkin, kun polulta toiselle siirtyessä joskus väkisin joutuu latu-uralle.

Mutta poluilla siis yritettiin pysytellä.

Vähän aikaa pidin Mûmakia irtikin mäellä, jossa ei ketään ollut. Mutta oli siellä sitten taas joku leivänlevittäjä piipahtanut, joten lyhyeksi jäi Mûmakin ilo. Se ei yhtään usko, jos noista leivistä kiellän. Edellinen lunnikoira oli ihan samanlainen. Mikähän leivänhimo noita vaivaa.

Televisio on edelleen pelottava, mutta luonto-ohjelmia pitää seurata, etenkin, jos kyse on ketuista.

Onneksi tuli lähdetyksi sinne Tavastialle. Keikka oli mielettömän hyvä ja tunnelma katossa. Vanhat hipit soittivat kuin silloin ennen.