Olipa vaikea aamu nousta ylös. Minulle. Mûmakilla ei ollut mitään vaikeuksia. Tosin minähän olin nukkunut vain kolme tuntia ja Mûmak sentään koko illan ja yön. Mutta ylös noustiin ja lenkit tehtiin, minä menin töihin ja Mûmak jäi kotiin. Mûmak oli toki pissannut kerran päivän aikana, mutta ei muuta. Töiden jälkeen lähdettiin Mûmakin kanssa Mellunmäkeen, jossa ei vielä oltu aiemmin käytykään.

Mellunmäki sitten inspiroi Mûmkia niin paljon, että se nosti ensimmäisen kerran eläissään jalkaansa pissatessaan. Kyseessä oli hankalien olosuhteiden aiheuttama sattuma, mutta se ei muuta muuksi sitä, että jalka nousi. Jatkossa Mûmak kyllä tyytyi tyttömäiseen niiaamiseen. Ja kotona illalla lorotteli paperille taas entiseen tyyliin.

Mellunmäen emäntää piti tietenkin vähän kohteliaasti leikittää ja taisipa muutaman kerran hampaatkin tulla peliin mukaan.

Koska minä tunnen pientä epäluuloa Mûmakin vieraskoreutta ja sisäsiisteyttä kohtaan, suunnistimme suht ajoissa ulos, kohti Kontulaa ja metroa. Kontulaan mentiin ihan vain sen takia, että pieni ulkoilukin mahtuisi mukaan.

Mûmak tietenkin nuorena miehenä käytti tilaisuutta hyväkseen ja yritti jotain lirkutella vastaantulevan kahdeksanvuotiaan daamin korvaan.

Daami ei jaksanut kuitenkaan innostua leikkimään.

Sen verran sitten vielä Siilitien päässä käveltiin, että alkoi Mûmak myös olla väsynyt. Jaksoi kuitenkin vielä vähän ryhdistäytyä loppukuvaa varten.

Loppukuva jalannoston kunniaksi! Se on iso askel lunnipojalle vaikka ehkä pieni askel  ihmiskunnalle.