Tänään oli tosi hikinen iltapäivä ja ilta. Ukkosta ilmassa ja päänsärkyä päässä. Mûmakin uuvutin illalla totaalisesti, kun joutui niin paljon helteessä läähättämään.

Mutta aloitetaan aamusta, joka oli jotenkin nihkeä - minulla ei Mûmakilla. Heti aamusta alkoi särkeä päätä ja sitä on kestänyt iltaan asti. Aamulla tietenkin ensin lenkille hilpeän Mûmakin kanssa, sitten kahvia ja taas lenkille. Toka lenkin jälkeen, kun puuhastelin töihin lähtöä, Mûmak äänteli kuten eilen aamullakin. Nyt olin ajantasalla ja ulos mentiin. Loistavaa! Pökelöinti ulos onnistui heti. Alan ymmärtää koiraani.

Olin pitkän päivän töissä ja Mûmak oli tietenkin ehtinyt pissailla ja kakkailla sinä aikana. Mutta pissat oli paperilla kaikki.  Ulos kuitenkin mentiin. Joka lenkillä Mûmak ainakin pissaa ulos. Sitä se näköjään pystyy tekemään ja tekeekin ihan tasaiseen tahtiin noin puolen tunnin välein.

Olin ajatellut, että harrastettais tänään vähän kulttuuria ja mentäis katsomaan kukkalabyrinttiä, mutta yllättäin huomasin, ettei kännykkäni ollutkaan kotona. Koska minulla ei ole edes herätyskelloa ellei ole kännykkää, mistään numeroista puhumattakaan, päätin, että mennään Mûmakin kanssa hakemaan se minun töistä. Joten siis hypättiin bussiin ja ajettiin Biokeskukseen. Mutta eipä ollut kännykkää työpöydälläkään. Joten kotiin vain.

Kotimatkalle samaan bussiin tuli aika iso viisivuotias koira, joka oli kuin Mûmakin suurennos, samanvärinen vaaleanruskea turkki, samanlainen valkoinen alue kaulalla, valkea hännän pää, isot korvat, pitkät jalat. Naamassa oli isompi valkea juova ja vähän oli maha tukevampi. Joku ulkomainen löytökoira kuulemma. Hassu sattuma.

Kotona taas käänsin kaikki paikat nurin löytääkseni sen kännykän. Ei löytynyt, joten tehtiin toinen reissu töihin. Ja siellähän se sitten oli. Olin laittanut sen sellaiseen hyllyyn, mihin en sitä ikinä pane ja sitten vielä heittänyt hartiahuivin sen päälle. Oli kyllä onnellinen olo, kun taas näin kännyni. Taidan olla kännyriippuvainen vaikkei se edes ikinä soi. Haluan tietää ehdottoman varmasti, ettei kukaan minua kaipaa.

Otettiin sitten pari kuvaa. Tässä näkyy ensimmäinen rakenteilla oleva opiskelija-asuntotalo. Näitä rakennetaan useampia suoraan meidän näköalan eteen. Onhan siitä jo vuosia nautittukin. Joutaa peittää. Kuvassa näkyy myös meidän talon lasiseinän höyhentäytteisistä labrapulloista koostuva taideteos, joka kait voitti jonkin kilpailun.

Ja sitten on vain Mûmak työpaikkani ulko-oven edessä valppaana. Parkkipaikalla oli jotain koirakoulutusta, jossa haukuttiin. Mûmak ihmetteli, että mitä ne siellä rähjää.

Nyt Mûmak nukkuu umpiuupuneena. Välillä on pihalla haukkuvat koirat tai kirkuvat lokit herättäneet sen ja jopa saaneet siirtymään ikkunaan. Mutta nyt ei enää taida jaksaa välittää mistään. Uuvuttaa tällainen seisova, hikinen ilma kenet tahansa.