Päivälenkillä mentiin pitkästä aikaa lempikalliollemme, kun ajattelin, että eihän sitä loputtomiin voi pitää karenssissa. Ja toivoin, että jos rotat vaikka jo olisivat löytäneet leipäapajille.

 Ilma oli hieno ja Mûmak innoissaan.

Maasto on kovin beessiä eli väritöntä väriä. Mutta luonnossa beessikin näyttää hyvältä.  Omituista. Minä nimittäin inhoan tuota väritöntä väriä.

Mûmak on kauniin ruskeansävyinen ei mikään värittömän värin edustaja. Mûmak on tuleentuneen ruohon värinen eikä beessi.

Kun nyt lumihanget alkavat olla mennyttä, Mûmak on siirtynyt ruohopuolelle.

Pääasia, että saa piehtaroida. Ruoho on ihan ok siihen. Mûmak sopisi hyvin sinne minun vanhojen hevosten hoitokotiin. Voisivat yhdessä piehtaroida, vanhat kehäraakit hevoset ja Mûmak. Kyllä niillä olisi hauskaa.

Mutta nyt päästään päivän ylläriin. Eihän näitä leipiä mitkään rotat jaksa raahata. Mûmak niitä katseli. Sanoin aika tiukkaan sävyyn, että minä nyt en todellakaan tykkää tästä maastoleivän syömisestä. Ja ihme tapahtui. Mûmak jätti leivän ja siirtyi muualle.

Mûmak myös ohitti muut leivät kuin niitä ei olisi ollutkaan. Ja tämä sama ihme tapahtui iltalenkilläkin. Mûmak löysi leipiä maastosta. Nuuhkaisi ja siirtyi muualle. Siis voisiko oikeasti olla mahdollista vierottaa helsinkiläinen lunnikoira maastoleivästä?  Minä kyllä kehua retostin aina, kun Mûmak ohitti leivät. Että vahvistettu on toivottavaa käyttäytymistä.

Onneksi Mûmak löysi tilalle jotain hyväksyttävää syömistä.

Jäniksen papanoita saa syödä ihan niin paljon kuin mieli tekee.

Illalla Mûmak osoitti oppineensa jotain muutakin tässä vajaan vuoden aikana. En yhtään ymmärrä, miksi olin niin hämmästynyt, koska kaikkien muiden mielestä tämä varmaan on ihan loogista. Kun minä otin kameran ja lähdin liikkeelle, Mûmak kipitti suoraan parvekkeen ovelle odottamaan, että mennään ottamaan kuva iltataivaasta.