Oltiin ajoissa liikkeellä aamulla, mutta joku oli ollut vielä aikaisemmin ja ehtinyt vetää äitienpäivän kunniaksi lipun liehumaan. Vaikka eipä se paljon liehunut. Kosteaa oli vaikkei aamulla vielä satanutkaan. Sade alkoi vasta siinä vaiheessa päivällä, kun harkitsin kasvimaalle lähtöä.

Mûmak sai taas olla irti, kun ei ihmisiä ollut vielä liikkeellä. Poseerasi kuitenkin kiltisti vaikka selvästi tuossa syrjäsilmällä katsoo, että onkohan tämä nyt tarpeeksi hyvä, että pääsisi jatkamaan juoksua.

Koiriakaan ei nähty yhtään. Mäyräkoiran tyhjä nahka oli kyllä joltakulta unohtunut kalliolle. Siinä olikin eilen illalla nuorisoa kesästä nauttimassa. Ihan siististi olivat olleet. Tämä oli ainoa roska, ei mitään pullonsirpaleita tai muuta inhaa, mitä joskus löytyy. Tosin tuntuu, että usein pahimman sotkun saavat aikaan aikuiset juhlijat.

Ihailtiin sitten yhdessä luonnon kauneutta, kun ei niitä koirakavereita ollut paikalla. Varmaan Mûmak myös osasi arvostaa jäkälien ulkonäkö ja värejä. Ainakin tuli ihan läheltä katsomaan, mitä minä olen löytänyt, kun konttaan maassa.

Paluumatkalla Mûmak löysi kotikalliolta mielenkiintoisen lelun. Kuoren sisällä olevan etanan, jota oli tosi kiva pyöritellä ja heitellä pitkin kalliota. Pikkuisen kun tönäisi niin kotilo vieri iloisesti alarinteeseen, josta sen voi sitten käydä tuomassa uudestaan ylös. Helppoa, kun lapset löytävät itse omat lelunsa, eikä niitä tartte erikseen aktivoida.

Päivä meni sitten lähinnä päätä käännellessä, joten kun iltapuoli alkoi olla käsillä, tuli tarve vähän pitempään ulkoiluun. Mentiin kiertämään Viikin pellot. Siinä tulee muutama kilometri ja kuluu aikaakin ihan mukavasti.

Kävelyteillä ei voi koiraa pitää irti, kun pyöräilijät sujahtelevat niin nopsaan, ettei ehdi alta pois. Soisessa kuusikossa kuitenkin arvelin meidän olevan turvassa ja annoin Mûmakin toteuttaa itseään. Mutta Mûmakhan sattui huomaamaan ohi kulkevan koiran ja toteutti itseään menemällä sen luo. Kuuroksi muuttui ihan totaalisesti, joten minä lähdin kävelemään syvemmälle metsään. Ajattelin, että kaitpa se tulee joskus. Suht pian se palasikin, mutta ei meinannut löytää minua. Oletti, että olen siinä, mihin jäin. Oli pakko vähän huikata, että tännepäin. Olisko tuosta jotain oppinut.

Kostea, rehevä maa kasvaa aika paljon kaikenlaista jo näin keväälläkin. Minä tykkään kyllä eniten noista sammalpeitteistä, joita on kaikella, mikä hetken aikaa on maassa lojunut. Muutenkin minulle sopii paremmin ihan luonnontilaiset metsät kuin hoidetut puistot. Maatiainen kun olen syntyperältäni.

Lähellä koirapuistoa näin sitten sellaisen ihanuuden, että oli pakko komentaa Mûmak istumaan siihen viereen. Loistavanvärisiä isoja kääpiä.  Harvoin tuollaista missään näkee, joten olihan se pakko kuvata.

Kuvasin sitten minulle luonteenomaisesti aika monta kuvaa. Mûmak istua röhnötti paikallaan, mutta ei vaikuttanut kovin innostuneelta osastaan. Onneksi se jo tietää, että nämä kuvaussessiot ovat maksu siitä, että se pääsee tutustumaan kaikenlaisiin paikkoihin.

Koirapuiston ohi tultiin. Puistossa oli kaksi pientä koiraa, toinen noin Mûmakin kokoinen toinen pienempi. Se pienempi oli vuoden vanha uros, joka sitten muutaman minuutin päästä kävi Mûmakin kimppuun. Mûmak ei edelleenkään osoita mitään äijämerkkejä. Nartuista se toki on ylettömän kiinnostunut, mutta ei yhtään ärhentele uroksille. Lähtee pois, jos joku rupeaa rähjäämään. Mutta sitten on näitä tällaisia kuin tänään, jotka eivät lopeta sitä rähjäämistään. Me lähdettiin suosiolla koko puistosta pois ja tultiin kotiin. Olihan sitä lenkkeiltykin.