Oli oikein perusmaanantai, kun kello herätti. Mikään ei innostanut, eikä mikään ottanut tulta. Mutta pakkohan se oli nousta, kun kerran koirat on ulkoilutettava. Onneksi on koirat.  Ulkona oli nimittäin aivan ihana aamu. Pakkasta, maa kuurassa, pilvetön taivas. Aurinko nousi yhtä kauniina kuin eilenkin. Väkisinkin siinä mieliala piristyi vaikka kuinka yritin muistaa, että maanantait ovat viheliäisiä päiviä.

Töissä sitten aika taas meni kuten sen on tapana mennä. Ehkä sain jotain näkyvääkin aikaan. Tai sitten en. Kuntosalille piti mennä, mutta tulikin nukkekotitalkoot, jotka tietenkin ajavat aina kaiken ohi. Menikin sitten vähän myöhempän töissä, kun odottelin autokyytiä itselleni ja koiranruoalle. Aurinko ehti laskea töissä ollessa.

Kotiuduin kuitenkin ajoissa viemään koirat ulos. Ne olivat aikamoisen villillä fiiliksellä, kun oli sitä jäistä nurmea, millä piehtaroida. Molemmat tykkäävät selvästi talvesta. Jawa tietenkin vieläkin enemmän kuin Mûmak, koska Jawan turkki on tehty paukkupakkasiin. Mutta ei siinä kauan ehditty lenkkeillä, kun piti tulla nukkekodin rakennusta katsomaan.

Kyllä se siellä edistyi vaikka oli noita apureita taas enemmän ja vähemmän. Ja sinä aikana, kun se edistyi, Enni teki parhaansa viihdyttääkseen minua.

Tyhjensi kirjahyllyä minun luettavaksi,

esitteli korujani,

leikki Mûmakin kanssa,

vahti koirien leikkejä,

piti huolen, ettei kettutyttö suorastaan katkea

ja tietenkin söi yleisön seuratessa herkeämättä.

Kun Enni oli lähtenyt, koirapojat ottivat vielä pientä kisaa.

Mutta lopulta kaikki väsähtivät.