Ei nyt kahteenkymmeneenviiteen asteeseen päästy, mutta parikymmentä kuitenkin oli aamulla. Eilisiltaisen leppeän lumisateen jälkeen oli aamulla herättävää mennä ritisevään pakkaseen lenkille. Annoin taas Mûmakin viilettää vapaana, jottei paleltunut minun hitaan tallustelun tahtiin. Päivällä ihastelin työhuoneen ikkuna läpi kauniita taivaankannen värejä. Mutta ajoissa, kun lähdin kotiin, oli kaunista vielä iltapäivälenkilläkin.

Mûmak siinä taas sitä meidän vakiotikkaa kuuntelee.

Lyhyitä ovat nämä talvipäivät ja aurinko on keskipäivälläkin kovin alhaalla ja varjot pitkiä. Mutta kaunista on kyllä ollut. Vähempikin pakkanen riittäisi ja jos vielä saisi toivoa hiukan lisää lunta, niin johan kelpaisi. Näin kovilla pakkasilla ei kovin pitkiä lenkkejä voida tehdä, etenkin kun nytkin Mûmak jumittui syömään jotain löytämäänsä roskaa sen sijaan, että olisi juosta vilistänyt ympäriinsä koko ajan.

Kyllähän se toki juoksikin, mutta heti alkoi jalkojaan nostella, kun tuon herkkupalan kanssa oli pitempään paikallaan. Yritin riistää syötävän Mûmakin suusta, mutta ei mitään mahdollisuuksia. Jokin iso ja sitkeä pala se oli, toivottavasti ei mitään epäterveellistä kuitenkaan.

Kotinurkilla tavattiin uusi tuttavuus, puolivuotias lapinkoirapentu. Sen kanssa oli mukava vähän painia.

Minähän otin taas useitakin kuvia, mutta yllättäin suurimmassa osassa koirat olivat olleet kameraa nopeampia. Aika usein käy näin.

Tyyni pakkassää aiheutti taas jokatalvisen ilmiön eli saastepilviä kaupungin yllä. Aamulla vaalea kerros leijui kaupungin päällä, mutta iltapuolella se näytti kovin mustalta.