Yritän vähän aiemmin tämän saada kirjoitetuksi, kun ehdin jo kehua Henulle, että tänään on Jawasta hyviä kuvia.

Aamulla, kun herättiin, oli pakkasta reippaasti ja aurinko nousemassa. Herääminen meni vähän myöhään, kun yöllä valvoskelin ennen kuin särkylääkkeet alkoivat taas purra. Mutta aamu oli siis kaunis. Kuu taivaalla ja kaikkea.

Koirapojatkin kävivät vähän ilmaa haistamassa ennen lenkille lähtöä.

Jawa oikein ylös kurkotti.

Parvekkeellehan nouseva aurinko ei näy, mutta ikkunan läpi hyvin loisti värit.

Ja ulos kun mentiin, niin lisää aurinkoa tuli tietenkin esiin.

Perinteisessä paikassa laskin taa pojat vähän juoksemaan vapaana.

Ja tokihan ne juoksivat. Tai Jawa kyllä taas enimmäkseen kaiveli käytäviä

 ja Mûmak lähinnä vaelteli.

Oli sen verran kylmä, että piti suht vikkelään jatkaa matkaa kohti auringonnousua.

Ja kun lenkki kääntyi kotiinpäin aurinko oli jo ylhäällä piirtelemässä pitkiä varjoja maahan.

Ihan kotipihalla piti Jawan vielä päästä hetkeksi punkamaan lumeen ennen kuin mentiin sisälle aamukahville.

Sieltä hangesta sitten nousi ylös luminen nenä.

Mutta äkkiä Jawa enimmät lumet ravisti pois ja oli valmis jatkamaan. Illalla huomasin, että Jawan nenän karvattomalla alueella on hiertymiä. On tainnut liikaa tunkea nenäänsä hankeen. Mutta ei se kyllä tuntunut haittaavan. Ihan samalla innolla oli nenä hangessa iltalenkilläkin.

Jawan puolesta siis oltiin valmiita jatkamaan, mutta nyt Mûmakin piti päästä keppejä syömään.

Ja tietenkin molempien piti kiertää kaikki puut eri puolilta, jotta minä pääsin huutamaan. Onneksi molemmat kyllä osaavat käskyn "kierrä!".

Päivällä ihailtiin kaunista talvipäivää sisältä sängystä käsin.

Mutta kaunista oli silloinkin, kun lenkille lähdettiin.

Jawa tuossa vähän katselee, että mennään nyt jo, tämä paikallaan olo riittää. Mûmak tottuneempana kameraan ja poseerauksiin, jatkaa omia touhujaan.

Samat kuviot kuin aamulla toistettiin eli mäellä pientä irtiottoa

ja liikkuvaa kuvaa.

Toinen kukkulan kuningas kuunteli tarkkaan, olisiko hangen alla myyriä kaivettavaksi, mutta tuli kutsuttaessa tietenkin pois.

Paluumatkalla sille tuli pieni mahalasku, kun lumen alla olikin yllättävä kuoppa,

mutta vauhdilla sekin sitten alas juoksi.

Ja kun kotiinpäin taas käännyttiin, tosin nyt vähän eri tietä kuin aamulla, olikin aurinko laskemassa.

Kotiportilla vielä viimeinen silmäys toisten koirien suuntaan.

Ja sitten parvekkeelle ihailemaan laskevaa aurinkoa,

aurinkoa ja värikästä taivasta

ja värikästä taivasta, josta Jawa tosin ei niin hirveästi enää jaksanut innostua,

ja aina vain punaisempaa. Nytkin Jawa taitaa enemmän katsella Mûmakin suussa olevaa puruluun pätkää kuin taivaanrannan värejä.

Kaikkien suureksi iloksi ja helpotukseksi iltalenkillä tai illalla ylipäätänsä ei enää kuvia jaksettu ottaa. Mutta jokunen taivas on loppuun vielä laitettava.

Aurinko laskee selkäsi taa

se värjää sun hiuksesi punaisellaan

ja Eput laulaa älä mene njet njet

menet tai et silti sydämeni viet

tuolla lenkoneella