Ei pitäisi vilkaista viimeiseksi työpaikalleen. Heräsin parin tunnin jälkeen ja valvoin sitten koko aamuyön. Onneksi kohta on loma. Sitten voin rauhassa valvoa stressaamassa aamuyöt ja nukkua päivät.
Oli melkoisen hiostava ilma päivällä. Ei varmaan mikään lämpöennätys, mutta tällaiselle merituuleen tottuneelle muuttohelsinkiläiselle ihan tarpeeksi. Auringossa puolen päivän aikaan, kun satuin olemaan fillaroimassa paikasta toiseen, tuntui, että ihan oikeasti polttaa. Säteet tunkeutuivat helposti läpi tuon ohuen nahkan johonkin sisuksiin.
Töiden jälkeen mentiin Ennin kanssa Ateneumiin, koska siellä on Onervan näyttely Helsingin naisista ja niitähän me ollaan. Totesin, että Enni on enemmän arkkitehti kuin kuvataiteilija. Kun oikein sydämeni pohjasta selitin, miten tämä tässä on Vincent van Goghin hieno maalaus ja miten tärkeä kyseinen maalari on minulle, Enni vuorostaan esitteli minulle, miten hienosti lattiassa vuorottelevat tasaiset ja reiälliset osuudet. Enni tykkäsi joistakin veistoksista ja myös niistä Onervan näyttelyn osioista, joissa huonekaluja tai vaatteita oli hilattu kattoon roikkumaan. Ateneumin kaiteet olivat hänestä aivan uskomattoman ihania ja pylväät myös. Erikoisen kiinnostavia olivat myös hissinnappulat. Niiden muotoilu oli niin kiehtovaa, että Ennin piti aivan ehdottomasti saada kokeilla, miltä ne tuntuvat, kun niitä painaa. Aikamoista vauhtia me kiidettiin huoneesta toiseen. Aivan uusia näkökantoja avaava näyttelykierros.
Enni oli kyllä enimmäkseen hyvällä tuulella ja innostunut kaikesta.
Metrossa oli tosi kivaa. Jänniä maisemia ja mukavia ihmisiä. Huomasin, että ihmisen alun kanssa liikuskeleminen on vähän kuin raahaisi koiranpentua mukanaan. Hymyjä ja ihailevia kommentteja jakelevat kaikki kanssakulkijat. Ja huomasin jopa käyttäväni samoja käskyjä "paikka siinä" "paikalla" "ei liiku" "no, nyt mennään" "tule" "istu". Onneksi Ennin vanhemmat eivät varmaankaan lue tätä?
Opintoputki oli kuitenkin Ennistä vähän ahdistava paikka. Olisko tullut isin gradunteko mieleen? Yritin lohduttaa, että vielä on aikaa, ennenkuin pitää astua opintoputkeen ja että on sekin ihan ok sitten kun se eteen tulee.
Meidän museokäynti sitten venähti, kun ukkosmyrsky pyyhkäisi Helsingin yli. Sade oli niin äkillinen ja raju, ettei todellakaan tehnyt mieli lähteä ulos. Juostiin vielä pari kertaa kaikki kerrokset läpi ja jäätiin sitten kakkoskerroksen nurkkkaukseen seuraamaan, miten ulkonaolevat selviytyvät.
Museon henkilökunta suhtautui hienosti meidän ruokailuihin ja oleskeluihin. Kivaa jengiä! Suosittelen Ateneumia, jos ukkosmyrsky yllättää. Joissakin paikoissa joutuivat sankoja laittamaan vuotavien kohtien alle, mutta senkin tekivät ilman mitään dramatiikkaa, asiallisesti.
Stoalaisen tyynesti ihmiset kahlasivat virtaavia katuja pitkin. Toisaalta he olivat joka tapauksessa litimärkiä siitä kaatosateesta, että väliäkö sen vaikka varpaat ja sääret kastuivat vähän lisää. Ja kesähän kuivaa sen, minkä kastelee.
Mutta kyllä sitä vettä sitten riitti. Meinasi välillä kadota usko, että ikinä päästään kotiin. Vettä vain satoi ja satoi ja tulva kaduilla nousi ja nousi. Paloautot kyllä yrittivät parhaansa mukaan pumpata vettä pois, mutta aika toivottomalta se näytti.
Aikanaan sade sitten hellitti ja äkkiä vesikin rupesi laskemaan. Kun uskaltauduttiin ulos, ei ollut juttu eikä mikään kahlata eteenpäin. Otin tosin sandaalit pois jaloista ja laitoin ne takaisin vasta, kun oltiin kuivalla maalla.
Ja kun kotiin saavuttiin, siellä kaikki oli rutikuivaa. Ei pisaraakaan ollut yltänyt itäisiin osiin. Ihan paikallisia ukkoskuuroja vain. Mûmak oli tosi iloinen, kun saavuin. Ja illalla vielä ihan kohtaloa uhmaten luotiin katsaus länteen eli sinne työpaikan suuntaan.
Ja nyt valvomaan ja... ei kun siis nukkumaan.
Kommentit