Minä kävin pitkästä aikaa hummaamassa. Eihän se hyvin mennyt, mutta oli mukavaa. Muistin taas, miksi minä tuota ratsastusta oikein harrastan. Mutta se oli vasta illalla. Aamulla me herättiin aikaisin ja oli mielenkiintoisennäköistä ulkona.

Viiden jälkeen tässä tähytään nousevan auringon värjäämiä taloja ja todetaan, että onpas yllättävän viileää. Niin äkkiä sitä tottuu lämpimämpään.

Lenkillehän sitä piti ensin suunnistaa. Minä tähyilin taivaita, pojat tutki maata. Kaikki oli siis hallinnassa.

Mukavinta on kahden koiran kanssa, jos ollaan liikkellä silloin, kun vielä nukkuu. Rauhallisempaa. Eilen iltalenkillä vastaan tulivat ne rottikset, jotka silloin aikanaan hyökkäsivät Jawan kimppuun. Niiden omistaja siirtyi heti tien toisella puolen olevalle jalkakäytävälle, kun näki meidät. Mutta Jawaa ei hämätty. Se huomasi välittömästi koirat ja ilmoitti heti kumealla haukunnalla, että tulkaa tänne vain, jos haluatte turpaanne.

Töihin lähtiessäni annoin molemmille koirille sian saparon. Jawa tietenkin rouskaisi omansa hetkessä, mutta Mûmak ei jaksanut syödä omaansa kokonaan, mutta ei myöskään halunnut luovuttaa, joten meni nukkumaan saparon jämät suuss.

Jawa sitten puolestaan kaihoisasti katseli.

Päivän aikana Mûmak oli sitten oksentanut joitain saparon kappaleita lattialle. Siis kilttinä koiran lattialle ei matoille. Tuota lukuunottamatta Mûmak ei ole oksennellut ja on muutenkin ihan kuin ennen. Syömiset on edelleen aika niukkoja, kun en ole viitsinyt vielä riskeerata. Mutta eiköhän kohta kokeilla hissukseen omaan ruokaan ja rytmiin siirtymistä.