Keskiviikkona 20.5.09 lähdin yöjunalla Kemiin. Junan kolke ja edeltäneet lyhyet yöt huolehtivat siitä, että nukuin ihan mukavasti. Lisäksi olin hyvin tyytyväinen itseeni, kun pääsin niin näppärästi kiipeämään yläpetille vanhassa kolmen hengen makuuvaunussa ja pystyin jopa sujuvasti kääntelehtimään siellä ahtaassa tilassa. Mummo on yhä notkea!
Aamulla Kemin asemalla oli helppo tietää, ketkä olivat minua vastassa, koska lunnikoira oli myös odottamassa. Siinä vaiheessa herahti yllättäin kyynel silmäkulmaan, kun Nortti tuli mieleen. En ole aikoihin itkenyt Norttia, mutta lunnikoirat ovat niin samanoloisia aina, että ikävä tuli. Se meni kuitenkin ohi, sillä Lyyli oli tosi ystävällinen ja seurallinen tapaus ja perillä odotti lisää seurallisia lunnikoiria.
Aika kului tosi nopeasti koiria ihastellessa ja niistä jutellessa. Minusta pidettiin erittäin hyvää huolta. Kiitos paljon! Ei ole epäilystäkään, etteikö Babarin elämä olisi ollut onnellista.
Toivottavasti Mûmakin elämästä tulee yhtä onnellista.
Helatorstaina iltapäivällä alkoi matka takaisin Helsinkiin. Nyt vain mukana oli pieni lunnipoika. Tai mikä pieni se nyt on! Pojat olivat paljon isompia kuin olin kuvitellut. Vähän huvitti, miten pieniä rakoja oli parvekkeelta tilkitty, ettei pentu vain putoa alas. Jos pennut tuntuivat isommilta kuin muistin, tuntuivat aikuiset lunnit taas pienemmiltä kuin muistin. Tosin Norttihan olikin iso lunniksi.
Junamatkan alku Kemistä Ouluun oli aika työläs. Ei Mûmak suoranaisesti huutanut, mutta valitti melkein koko ajan. Ei rauhoittunut syliin, ei koppaan. Sen aikaa oli suht hiljaa, kun käveltiin pitkin vaunun käytävää. Vaunussa oli kaksi muuta koiraa, toinen toisessa päässä ja toinen toisessa. Iso bernhardilainen oli sitä mieltä, että Mümak olisi kiva leikkikaveri, mutta omistaja käski vain rauhoittua. Toinen koira oli belgianpaimenkoira, joka lähinnä seurasi silmät pyöreinä Mümakin kävelyä. Sen omistaja kertoi myös pari vuotta sitten hakeneensa omansa junalla.
Vähän olin jo huolestunut, että mitä tästä tulee, kun ei vesi maistu, eikä pisu tule. Mutta kysehän oli vain siitä, että pikajuna oli liian alkeellinen paikka Mümakille. Kun päästiin bendoliinoon, elämä muuttui toiseksi. Vesi alkoi kulua ja ruokakin maistui. Turhaan olin etukäteen ollut huolestunut tästä jäteongelmastakin. Bendolinon lattialle oli hyvä pissiä liritellä ja pinnistää isoja kakkapökäleitä. Ei mitään ongelmaa. Lisäksi olimme yksin koko isossa lemmikkiosastossa, joten juoksentelukin sujui sutjakkaasti.
Elämä oli aika riemukasta kaikenkaikkiaan ja leikki maistui.
Välillä piti lepäillä laukussa
ja Helsinkiin saavuttiinkin aika rennoissa fiiliksissä.
Rautatieasemalla vähän ihmetytti kaikki kolina ja melske
mutta metrossa Mûmak oli kuin tottunut matkustaja konsanaan.
Ja pitkä kostea nurmikko saikin sitten jo vipinää kinttuhin.
Hiukan tuota kuvien ottamista ulkona häiritsee se, että Mûmak seuraa minua nenä kiinni kengissä.
Yö meni mukavasti sitten, kun vihdoin maltettiin ruveta nukkumaan. Mûmak löysi heti paikkansa sängyn jalkopäästä ja herätti minut aamulla, kun pissahätä yllätti. Toistaiseksi pissat ja kakat ovat osuneet joko sanomalehdille tai paljaalle lattialle, joten mattoja ei vielä ole hajustettu.
Vähän Mûmakia arveluttaa kaikki uudet ja omituiset jutut kuten hissi, äänekäs mikro, isot vieraat ihmiset ja asvalttitiet. Nurmikko kyllä on edelleen hieno juttu ja voikukat kiinnostavat kovasti. Nyt Mûmak nukkuu sängyn alla taaimmaisessa nurkassa, jossa on sopivasti roikkuvaa lakanaa pureskeltavaksi.
Kommentit