Aamu oli vähän eilistä helpompi ylösnousun suhteen. Hassuja punertavia pilviä oli aamulenkin aikaan taivaalla. Kuulemma.

Missä niitä punertavia muka on.

Mutta päivän mittaan ne punerrukset katosivat ja aurinko alkoi hyökkäillä päälle. Pilvetön taivas ja kirkas aurinko tuntuivat sopimattomilta, kun juuri eilen piti yrittää sopeutua siihen, että on syksy. Päivälenkillä paistoi jo kirkas aurinko.

Päivälenkillä sitten alkoi taas se ikuinen poseeraaminen.

Onko tämä sopivan cool?

Vai silmät kiinni?

Vai tällainen hampaallinen hymy amerikan malliin?

Mittatikkuna juurakolle olin myös.

Lopulta kyllästyin ja menin heinikkoon piiloon. Kieltä vain näytin, kun minua kutsuttiin uusiin kuvaussessioihin.

"Pomoa" alkaa vähän rassata tämä jatkuva edestakaisin reissaaminen kodin ja työn väliä, mutta minua se ei haittaa. "Pomo" ei voi ymmärtää, että olen aina yhtä onnessani, kun lähdetään ulos. Minulle riittää, että "pomo" edes yöt olen kotona. Nyt sitten "pomo" on huolissaan, että olisko pitänyt opettaa minut olemaan yksin myös öitä. Kuvittelee, että hänelle voisi joku biletysfiilis vielä iskeä.  Minä en moista usko. Enkä minä mitenkään hirveästi metelöi, vaikka minut jätettäsi pitempäänkin yksin. Vähän voin joskus uikuttaa, kun kuulen "pomon" tulevan.