Lumet olivat sulaneet ja tuuli tyyntynyt, kun aamulla herättiin. Normaalia päivärutiinia kuitenkin noudatettiin eli ylös, ulos, lenkille ja töihin. Muutoksia tapahtui vasta illalla.

Ensiksikin minä hyppäsin ratsastustunnilla jumppasarjan muutaman kerran. Esteet tosin olivat vain jonkin kymmenen senttiä maasta irti, mutta minulle se oli tosi suuri juttu. Viimeisten joku vuosi sitten sattuneiden putoamisten takia, minulla on niin hirveä kammo esteitä kohtaan, etten vain voi. Jotain tästä henkisestä esteestä kuvaa sekin, että minun maksimisykkeeni sen tunnin aikana oli 206, mikä on melkoinen etenkin tällä iällä. Minulla on nimittäin nykyisin tämä uusi hieno sykemittarini päällä ratsastaessakin. Mutta vähänkös olen nyt ylpeä itsestäni, kun kuitenkin uskalsin.

Ja toinen suuri muutos oli, että tänään ne luut olikin Mûmakilla ja Jawa katseli vierestä.

Jawa yritti minullekin selittää, että Mûmak on nyt ominut luut.

Mutta en minä nyt jaksa ottaa mihinkään kantaa. Pitää mennä nukkumaan. Aika väsyttävää tuollainen itsensä ylittäminen.