Mûmakilla oli tänään pahemmanlaatuinen mörköpäivä jostain syystä. Lenkille, kun iltapäivällä lähdettiin, oli vielä kaikki ihan ok. Mäkeä alas käveltiin ihan rauhassa, kun yhden talon katolta humahti iso lumikasa alas. Mûmak kääntyi salamana kannoillaan ja lähti painaltamaan kotia kohti. Sain sen houkuteltua mukaani kuitenkin. Ei tarvinnut väkisin kiskoa. Mutta kaikki aistit valppaina se sitten painalsi eteenpäin. Ainoa ajatus, mikä tuntui päässä jyskyttävän, oli, että äkkiä tehdään tämä lenkki ja mennään kotiin. Se talo ei ollut mitenkään lähellä. Näköetäisyyden päässä toki ja kuuluihan sieltä humahdus, kun se lumivuori vyörähti alas. Mutta oli reaktio minusta vähän kohtuuton. Tuntuu useinkin, että Mûmakilla on saaliseläimen aistit ja reaktiot. Pitäisiköhän sille kertoa, että se on peto. Koko illan on sitten ollut varpaillaan kaikesta. Puhelinluetteloita joku tiputti postiluukusta ja sekin oli Mûmakista niin hirveää, että piti tulla minulle selittämään, että joku nyt jyskää tuolla oven takana. Iltalenkillä vein sitten Mûmakin tuonne meidän perusmäelle ja annoin sen vähän aikaa juosta vapaana ja metsästää leivänpaloja hangen alta. Se selvästi auttoi. Nyt alkaa olla jo ihan oma itsensä.

Pallojumppaahan meillä harrastetaan jatkuvasti. Me molemmat siis.  

Tuon saaliseläimen sielun lisäksi Mûmakissa on ällistyttävää venyvyys. Kun se nousee seisomaan takajaloilleen, tuntuu, että se venyy kaksinkertaiseksi. Tietenkin siihen vaikuttaa hyvin paljon nuo pitkät jalat, jotka se saa ihan suoriksi. Mutta käsittämättömän korkealle se ylettyy, mikä ei välttämättä ole ollenkaan hyvä asia. Ja tuntuu vielä, että päivä päivältä ylemmäs. Venytteleeköhän se aina, kun en ole katsomassa?

Eikös tuo takajalkojen asento vaikuta vähän omituiselta koiralle.

Mûmak seisoo takajaloillaan myös kätevästi ilman tukea, jos on tarpeeksi mielenkiintoista yläilmoissa. Voisin varmaan opettaa sille kaikenlaisia sirkustemppuja. Mutta tuo oppiminen on vähän monimutkainen juttu. Olen aiemminkin maininnut, että Mûmak oppii alta aikayksikön mitä vain, mistä sille on hyötyä jollain tavoin. Mutta ei se ollenkaan toimi oppimansa mukaan ellei sitä huvita. Eikä silloin mikään makupala tai muu hyöty, joka tottelemisesta voisi seurata, auta yhtään. Eli luonteeltaan on ihan peruslunnikoira. Oppii ja tekee, jos sattuu huvittamaan. Väkisinhän sitä ei saa tekemään mitään. Se nyt on tietenkin selvää. Pakottamalla ei lunnikoiraa saa taatusti mitään tekemään. Mutta noin vauhkoksi koiraksi Mûmak on myös ällistyttävän välinpitämätön minun kurinpitotoimenpiteisiini. Käytän ehdottoman kielletyissä tapauksissa tiukkaa niskaotetta ja ravistamista. Voisi luulla, että tuonluontoinen koira menisi ihan paniikkiin torumisesta yleensäkin. Mutta ei. Niskasta ravistelu kyllä saa menemään perille sen, että minä en todellakana pidä kyseisestä toiminnasta, mutta ei Mûmak näytä pelästyneeltä, katuvalta, alistuvalta, ei oikeastaan miltään. Se vähän kohauttaa olkapäitään ja jättää jutun hetkeksi. Mutta jos kyseessä on jotain mielenkiintoista, Mûmak palaa asiaan mahdollisimman pian. Eikä edes väistä, kun otan taas niskaotteen. Mutta näin sitä nyt vain on mentävä. Niskasta ravistaminen on kuitenkin se koiraeläinten opastuskeino. Eikä toki ole tarkoituskaan tehdä pelokasta varuillaan olevaa koiraa vaan sellainen, joka toimisi enimmäkseen pelisääntöjen mukaan. Ja toimiihan se tietenkin. Kunhan vain tässä kiukuttelen.