Aamulla oltiin taas ennen viittä lenkillä, joten Mûmak sai juosta vapaana. Pari jänistä pisti juoksemaan, mutta kunnon lunnikoirana palaa luokse, kun huudan. Toisen jäniksen laittoi liikkeelle pienen nyppylän alta. Pelasti ilmeisesti sen hengen hetkeksi, sillä kun Mûmak jäi syömään tuoreita papanoita, ilmaantui nyppylän päälle tosi kaunis kettu. Aikansa kettu katseli Mûmakia sillä silmällä, että onkohan tuo ruoka vai kamu, mutta lönkytteli sitten pupun perään. Laitoin siinä vaiheessa Mûmakin kiinni, ettei saa päähänsä lähteä moikkaamaan kettua. Onneksi oli niin syventynyt papanoihin, ettei huomannut vaanijaa. Koirat ovat Mûmakin heikkous. Jokaista pitäisi päästä moikkaamaan ja jos irti on, joudun oikein tiukasti sanomaan, että tulee minun eikä vieraan koiran luo. Tuttujen koirien kohdalla en edes yritä.

Aina tuo Mûmak löytää jotain piilotettavaa. Jokaisella lenkillä on sama ongelma edessä. Suu on täynnä jotain aarretta, jolle pitäisi löytää kunnon piilo. Ja sitten vielä narun toisessa päässä olen minä, enkä suostu kaikkiin ryteikköihin seuraamaan. Koiranelämä on kyllä vaikeaa.

Minä en saanut vielä tänään työtöitä valmiiksi, mutta onhan tässä kaksi päivää tätä viikkoa jäljellä. Mutta eipä kotonakaan ole kovin paljon edistystä, ellei sitten edistykseksi sanota sitä, että olen tyhjentänyt pari kaappia lisää tuohon lattialle. Mutta lomankiilto silmissä yritän järjestää kaiken.