Mûmak on vajaan puolitoista vuotta vanha ja vielä vajaamman puolitoista vuotta minulla ollut. Mutta kyllä se on paikkansa ansainnut koirieni joukossa. Eihän se sellainen ole kuin ajattelin, mutta eipä kukaan ole ollut. Höpsö se on sekä hyvässä että pahassa. Hyvässä leikkisyyden takia pahassa huolestuneisuuden takia. Kiltti se on ja kiltteyttä arvostan aina kaikkialla. Ja ennen kaikkea se on koira!

Hyvin höpsö yksilö. Joko umpityhmä tai superälykäs. Esimerkiksi istuminen, maahanmeneminen, tassunantaminen. Minä komennan. Mûmak tuijottaa silmät ymmyrkäisinä kuin yrittäisi ymmärtää, mitä minä puhun. Tuijottaa ja tuijottaa. Mitään ei tapahdu. Minä hoen "istu! Istu! ISTU!!!" Mûmak tuijottaa otsa rypyssä. Sitten varovasti hilaa takapuoltaan alaspäin. Mutta ei missään nimessä maahan asti. Se vaatii taas omat "istu" -juttunsa. Ihan sama, mikä käsky tai sana. Aina sama ilmiö. Tai siis ei aina. Jos sanon "mennäänkö ulos?", "mennäänkö?", "ulos?", niin johan koira hyppii riemusta. Tuskin nahkoihinsa mahtuu. Kukahan tässä talossa on tyhmä?

Mutta onhan se söpö ja hilpeä ja huoleton. Paitsi jos matontamppaajapaholainen iskee. Mutta sehän on eri asia.

Pitemmän aikaa olen kaivannut onnea elämääni. Tänä aamuna se oli vain siinä. Kaunis taivas. Lintuparvet peltojen yllä. Kostean lämmin ilma. Siinä se vain oli. Onni.

Sekin paikkansa ansainnut.