Vanhat sanonnat eivät tietenkään pidä enää paikkaansa, mutta kyllä kevään ensimmäinen kiurunlaulu sykähdyttää silti.

Siellä se liverteli, peltojen yllä, kun töihin kävelin.

Mutta ennen työmatkaa oli toki käyty aamulenkillä auringonnoustessa.

Kotikallioiltakin alkaa olla lumet poissa, joten kohta voidaan kotiutua suoraan kalliota pitkin.

Nyt se aurinko nousee, joten ota kuva ja äkkiä.

Minä kävelin töihin. Kuulin kiurun. Työpäivä oli antoisa, mutta rankka. Ei ehkä enää ensi vuonna tätä. Niin mukavaa kuin se onkin, niin liikaa se vie voimia.

Töiden jälkeen sitten yhdistetylle iltapäivä-ilta lenkille. Ei siinä enää mitään mieltä ole lähteä kahdesti. Parempi olla kerralla pitempään.

Mûmakilla on tässä tiukka haara-asento, mutta kuva on tässä noiden lumenalta paljastuneiden koirankasojen takia. Ne vain väkisin ällöttää minua. Enkä mitenkään ole syytön näihin yleensä, vaikkakin kyllä juuri näihin, koska täällä ei talvella kuljettu. Mutta muualla minäkin jätin kahlaamatta kinoksiin keräämään kakkoja vaikka tiesin, että kyllä ne keväällä sieltä ilmestyy. Mutta on tämä silti aika inhottava näky. Onneksi se häviää siitä suht pian, kun lumet sulaa ja vesi pesee.

Koska meillä oli pitempi lenkki, käytiin koirapuistossakin saman tien. Sinne tuli narttu, joka pani Mûmakin pään kokonaan sekaisin. Juoksut oli jo pari viikkoa sitten loppuneet ja neito oli äreä ja ajatteli olevansa raskaana. Mutta Mûmakista kyseessä oli maailman ihanin narttu, jota oli pakko houkutella leikkiin, kun haistelut aiheuttivat tiukan rähähdyksen.